Haluan kertoa sinulle elämästäni. En tietenkään tiedä mistä aloittaisin. Aloitan siitä mikä nyt on päällimäisenä mielessä. Kuolema. Kaipuu pois tästä maailmasta, tästä elämästä. Ei mikään hyvä alku, tiedän.

Täytin tänä vuonna 30 vuotta. Kun katson elämääni taaksepäin näen liikaa sairautta, kärsimystä ja kuolemaa. Miksi joidenkin ihmisten täytyy taistella kaikesta?

Muistan että olen lapsesta asti toivonut että olisin niinkuin kaikki muut. Ulkopuolelta katsottuna kai olinkin. Mutta sisälläni myrskysi. En ollut koskaan yksin mutta aina yksinäinen. Ystäviä minulla oli lapsena jo paljon. Toisaalta kävi aina niin että paras ystäväni muutti pois. Sitten sain uuden parhaan ystävän jonka kanssa olin aina, ja sitten hänkin muutti pois. Sama kuvio toistui noin kymmenen ystävän kanssa. Silti jaksoin aina ystävystyä uudelleen.

Kun olin 17-vuotias eli lukion toiselle menossa (oli vielä kesäloma), olin pitkään kipeänä. Ei ollut mikään vakava sairaus mutta aiheutti paljon poissaoloa koulusta joka stressasi minua. En halunnut jäädä jälkeen. Halusin pysyä mukana. Halusin kirjoittaa ylioppilaaksi samaan aikaan kun luokkani. Ja näin tein. Mutta minkä tuskan ja taistelun se toi tullessaan. Silloin olin ensimmäisen kerran elämässäni 'puhumassa jollekkin', eli psykologille. Muistan näin jälkeenpäin lähinnä sen että minulla oli paljon suorituspaineita. Olin uupunut.

Samana keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi isäni sairastui. Asuin vielä kotona ja olin juuri aloittanut opiskelut yliopistossa. Koska tunsin jo lukiossa olevani 'stressaantunut' olin päättänyt ottaa ensimmäisen opiskeluvuoden rennosti, ei paljon kursseja, vaan ne pakolliset.

Isällä diagnosoitiin Parkinsonin tauti, vanhemmilla ihmisillä yleinen keskushermostoon vaikuttava neurologinen sairaus. Isäni oli juuri täyttänyt 50 vuotta.

Koska minulla ei ollut paljon opiskelua, olin paljon kotona (jälkeenpäin katsottuna liikaa kotona) isän kanssa. Yritin tukea ja auttaa parhaani mukaan. Katsoa että hän söi joka päivä, ja kävi ulkona. Hän oli sairauslomalla toimitusjohtajan työstään omassa yrityksessä. Äitini kävi töissä mikä jälkeenpäin katsottuna oli hänen pelastuksensa.

Siitä on nyt kymmenen vuotta. Muistan että se oli rankkaa aikaa. Isä oli kovin masentunut, ja toivoton. Hänen liikumisensa oli hyvin vaikeaa, sairaus toi paljon jäykyyttä ja tunteen ettei ruumis totellut enää päätä. Vaikeaahan se oli meille kaikille, koko perheelle. Minä esitin vahvaa, että jaksan ja kestän kaiken; ettei mikään minua järkytä. Mutta hiljaa, salassa muilta, yksinäni masennuin ja ahdistuin enemmän ja enemmän. Olin niin vahvasti kiinni roolissani perheen vahvana etten osannut hakea apua tai kertoa kenellekkään voinnistani. Koko syyslukukauden sinnitelin ilmeisesti, vasta myöhään keväällä kun isäni vointi rupesi paranemaan huomasin voivani häntä huomattavasti huonommin ja pian opiskeluterveydenhuollossa 'jäin kiinni' masennuksessani.

 

-A-