Vuonna 2006 muutettiin miehen kanssa ulkomaille. Englantiin. Minulla oli koulu kesken, olin juuri aloittanut opinnot AMK:ssa. Mies ehdotti että mennään vaan kesäksi, niin kauan kun koulusta on vapaata. Sillä ajatuksella ja sillä että mennään sinne kesäksi töihin lähdimme. Asuimme silloin Helsingissä. Pyysimme ystäväämme kastelemaan viherkasvit ja kerämään postit.

Mieheni löysi heti töitä. Englantihan on hänen äidinkieli. Minulle se ei ollut niin helppoa, pari kuukautta meni hakuprosessissa ja muussa ennenkuin aloitin työt. Sain kuitenkin opiskelemaani alaa vastaavaa työtä, eli hoitoalalta. Syksy läheni ja kolun alkaminen oli käsillä, muttei meillä ollut mitään suunnitelmaa tulla takaisin. Salaa minua painoi koulu ja palaaminen. Mieheni totesi vaan ettei hänellä ole mitään syytä palata, varsinkaan kun hän on saanut näin hyvää työtä ( eli rahakasta). 

Siitä kesästä asti mieheni on asunut siellä, eli nyt viisi vuotta. Minä olen asunut missä milloinkin ja vähän jokapuolella samaanaikaan. Sen työn aloitettuaan mieheni muuttui paljon. Hän ei ollut enää koskaan kotona. Täysi muutos edelliseen. Ensin hän aloitti sellaiset työpäivät että meni aamulla normaaliin aikaan töihin muttei palannut ennenkuin kahdeksan-ykdeksän aikaan illalla. Yhtäkkiä huomasin olevani aina yksin- taas kerran. Mieheni teki töitä seitsemän päivää viikossa, ilman vapaapäiviä, pyhät, kaikki. 

Jos ei työ olisi ollut sellainen että olisin voinut käydä häntä katsomassa (hänen tietämättäänkin) en olisi häntä uskonut. Olisin ilman muuta luullut että hän pettää minua, että hänellä on suhde tms. Kyllä hänellä rakkaussuhde olikin, vaan se 'toinen' ei ollutkaan kuka, vaan mikä. Se toinen oli raha, työ, menestys.

Mieheni on riippuvainen. Ymmärrsin sen aika pian hänen aloitettuaan. Hän sanoi lopettavansa piankin (niinkuin kaikki riippuvaiset). Nyt vihdoin viiden vuoden jälkeen olen luopunut siitä ajatuksesta että hän lopettaa. Haluaisin edelleen uskoa häntä, silloin halusin antaa hänelle aikaa tehdä töitä 'hullun lailla' ja ennenkaikkea halusin uskoa siihen että hän vielä muuttuu- normaaliksi. 

Mies rupesi valamaan rahojaan talonrakennusprojektiin. Muttei taloa meille, jossa me voisimme asua, vaan tehdäkseen talolla lisää rahaa. Me asuimme vuokralla soluasunnossa, mikä on tavallista siellä missä asuimme. Hän sanoi aina ettei häntä oikeastaan kiinnosta asuminen niin paljon koska se on paikka missä hän käy vaan nukkumassa. Ja tottahan se oli.

No vuosien mittaan asuin välillä taas Suomessa yksin, ensin yritin saada opintoni valmiiksi. Sitten olin siellä taas yrittämässä saada töitä- ainakin kesäksi. Sitten olin täällä taas. Ja sitten yhtäkkiä olin raskaana.

Raskaus oli kaikilla tavoilla erittäin toivottu ja odotettu- muttei siitä ollut paljoakaan toivoa lääkäreiden mukaan epäsäännöllisten kuukautiseni takia. Oltiin noin vuoden verran oltu ilman ehkäisyä ajatuksella että vauva saa tulla jos on tullakseen.

En unohda koskaan sitä aikaa elämässäni. Olin työharjoittelussa, sisätautisella infektio-osastolla joka oli erikoistunut ainoana Suomessa myös trooppisiin tauteihin. Eli m.m. malariaa ja hepatiittia ja HIV:tä oli paljon. Siellä alkoi tulla oireita ja tein raskaustestin vihdoinkin, näin oli käynyt ennenkin enkä ollut raskaana, eli en uskonut siihen. Ja kun tuli positiivinen testi en edelleenkään uskonut. Tein vielä toisen, ja toisen ja toisen.... Noin kuusi samaa vastausta näyttävää testiä myöhemmin en enää tiennyt mitä uskoa. Varasin ajan lääkärille ja pyysin häneltä tarkempaa testiä. Niin vaikeaa ja epätodellista se oli.

Lääkäri vahvisti raskauden ja vähitellen aloin uskoa että ihmeeni on tapahtunut... En ole koskaan elämässäni ollut niin onnellinen- en ennen sitä enkä sen jälkeen. Vaikka oksentelin useasti joka päivä noin neljän kk:n ajan en vaihtaisi päiväkään pois. 

Miehenikin oli tukahtua onnesta vaikka hänellä oli vieläkin vaikeampaa uskoa sitä todeksi.

Yksin olin suurimman ajan raskaudesta. Mies asui ulkomailla ja oli sitäpaitsi aina töissä. Raskauden takia olin tyytyväinen että asuin Suomessa eikä minulla ollut aikomustakaan synnyttää muualla. Mies ei vastustanut. 

 

Nyt poika täyttää syksyllä kolme vuotta ja olen päättänyt että nyt riittää! Riittää tämä meidän ulkomailla ramppaaminen, riittää tämä 'yksinhuoltajana eläminen avioliitossa'. Kun mies kerran selvästi priorisoi työn ja rahan tekemisen kaiken edelle- jopa hänelle niin rakkaan, ainoan pojan edelle- olen voimaton. En voi enää mitään. 

Nisti mikä nisti. Holisti mikä holisti. Ei siinä mikään muu auta. Kukaan ei voi toista ihmistä muuttaa tai auttaa- ainoastaan ihminen voi itse sen tehdä itselleen. Kumpa ei tekisi niin kipeää. Kumpa en rakastaisi häntä niin paljon. 

Ainoa mitä olen mieheni tavattuani ja lapseni saatua toivonnut ja halunnut elämältä on tavallista perhe-elämää. 'Normaalia' perhearkea, missä käydään töissä ja ollaan kaikki yhdessä. 

Olen tehnyt kaikkeni jotta voisimme asua yhdessä perheenä, muttei mikään muutu. Ei mieheni muutu. Ja rahankäyttö/ ja jakaminen on miehen työn alettua ollut ihan mahdotonta. Toisaalta en halua hänen rahojaan vaikka kuinka niitä tarvitsisin. Koen että se raha on juuri se jokin joka on tullut meidän välille. Hänen rahansa ovat ihankuin likaisia. Ne on ne joiden takia emme ikinä näe, eikä olla yhdessä. Tottakai raha ja töissäkäyminen on tärkeää- muttei kaikki kaikessa. Kerjäisin mielummin kadulla kun pyytäisin mieheltä pienintäkään summaa. Äiditänikin on helpompi ottaa vastaan rahaa- keneltä vaan muulta. 

Tavallan myös aina toivoin että jos en ota mieheltäni vastaan rahaa hän pääsee nopeammin tavoitteeseensa ja pystyy ainakin vähentämään työmääriä ja lisäämään oloa minun ja lapsemme kanssa. Mutta eihän se niin ole, kyllä mä sen tiedän, halusin vaan niin epätoivoisesti uskoa niin. Koska on niin vaikeaa uskoa ja hyväksyä se että kaksi niin hyvin yhteensopivaa ja toisiaan rakastavaa ihmistä ei voi saada toisiaan. Ei saa olla yhdessä jakaen elämän ja lapsen. Mutta niin se vaan nyt on.

Kun viimeeksi oltiin yhdessä, eli siellä ukomailla, mieheni työtekeminen oli mennyt vaan hullummaksi, edellisiin vuosiin verratuna. Vieläkin enemmän työtunteja, aamulla samaan aikaan lähti, mutta palasi vasta puolenyön aikoihin. Eikä edes yrittänyt vähentää, edes sen takia että hänen perheensä oli paikalla. Tästä on noin kuukausi nyt aikaa.

Nyt olen päättänyt että mulle ja pojalleni riittää! Rakastamme miestä/isää AINA, mutta emme voi olla yhdessä- emme voi saada toisiamme. Miksi sitä rakkautta pitää olla välissämme niin paljon!!???

Tiedän että mieheni todella rakastaa minua. Ja poikaansa. Mutta hän rakastaa sitä jotakin vielä enemmän- rahaa. Voi miksi, MIKSI!?

Miten elämä voi olla näin julmaa? Miksei rakkaus riitä!?

Olen pienestä asti lukenut satuja ym. missä 'loppu hyvin- kaikki hyvin'. Rakastuneet saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka.... Meille ei käynyt niin.

-A-