Mä olen edelleen siellä. Sairaalassa, makaamassa. Muiden armoilla. Erittäin haavoittuneessa tilassa. TÄYSIN riippuvainen muista.

No, en fyysisesti tietenkään enää siellä ole, mutta mieli on sinne juuttunut. Siitä on jo kuitenkin yli viisi vuotta kun oikeasti olin siellä, miksei mieli voi toipua? Eikä kukaan ymmärrä tai huomaa tätä asiaa. Ne näkevät mut tässä ja nyt, ja OLETTAVAT että koska en ole enää sairaalassa niin ei mun mielikään enää siellä ole. Voi olisinpa se niin helppoa!

Kuusi kuukautta, eli 200 päivää, teki sellaista tuhoa minulle, etten sitä itsekkään halua uskoa tai hyväksyä. En osaa sitä selittää. 

Tähän 200 päivään mahtuu tietysti huononpia päiviä, ja erittäin huonoja päiviä. Ja sitten oli vielä niitä päiviä jolloin melkein kuolin. 

Ihmismieli on siitä määrin ihmeellisesti rakennettu, että se onneksi unohtaa paljon, huonojakin asioita. Niin onneksi en paljoa muista tästä ajasta, mutta se mitä muistan on tuskallistakin tuskallisempaa. En varmaan osaa kuvailla tuskaa, mutta yritän kuitenkin.

Se oli 10. kesäkuuta 2009, kun jouduin sairaalaan. Vatsa oli kipeä, vauvani oli 7kk ikäinen. Veljeni otti vauvani hoitoon ja sanoi että minun pitäisi mennä lääkäriin. Kieltäydyin.

Lopulta veljeni tilasi ambulanssin. He veivät minut päivystykseen. Olin juuri tullut viikon lomalle Suomeen, asuin Lontoossa. Lontoossa minua oli jo vähän tutkittu, he löysivät korkeat rasva-arvot. Kolesteroli oli 11, ja triglyseridit ("eläinrasvat") "tähtitieteellisissä luvuissa" niinkuin yksi lääkäri totesi. Arvon 40 he olivat saaneet mitattua, ja sanoivat että niin korkeiden arvojen jälkeen heidän koneensa "hajoavat", tulee error, ei pysty enää sen ylitse mittaamaan. 

Koska olin ollut hoidettavan ulkomaalaisessa sairaalasssa minut eristettiin Turun TYKS:ssä. Itse muistan päivystyksen, muistan kivut. Muistan kun kivut yltyivät, ja minut siirrettiin TYKS:in ensiapuun ambulansilla. Jouduin eristykseen, eli jouduin pieneen koppiin joka muistutti selliä. Ja sinne minut jätettiin yksin, kovine kipuineni. Lopulta hoitaja tuli käymään, ja minä makasin lattialla kovissa tuskissa. Kun hän oli lähtemässä tarrauduin hänen jalkaan, koska en kestänyt enää. Kohtapuolin minut siirrettiin erinlaiseen akuuttiin huoneeseen missä oli koko ajan paljon hoitajia ja lääkäreitä. 

Siinä se lauma hoitajia ja lääkäreitä pörräsi ympärilläni kuin ampiaiset hunajassa. Puhuivat keskenään epäilevänsä "aorttan auneurysma" eli aorttan (suuren sydänvaltimon) pullistumaa. Ultraäänellä yrittivät nopeasti saada vastauksen. Siinä näkyi "kunnon pankreatiitti" (eli vaikea haimatulehdus). 

Tästä aikaa kului vuorokausi kun minut siirrettiin teho-osastolle. Muistan sen vielä hyvin. Minulle kerrottiin vaan että kipujeni vuoksi minut nukutettaisiin pariksi päiväksi, jottei minun tarvitsisi kärsiä, ja samalla elimistöni saisi kunnolla levätä. Hyväksyin tämän mielelläni. Ettei tarvitsisi kärsiä kivuista upposi minuun kuin kivi pohjaan. Mitään huolta en ymmärrtänyt tuntea, en ymmärrtänyt/halunnut ymmärrtää kuinka paha tilanne oli. Olin vain niin tyytyväinen että saisin levätä ilman kipuja. Jälkeenpäin olen tietenkin ymmärrtänyt että minua varmaan yritettiin suojella totuudelta jotta en menettäisi toivoani. Etten luovuttaisi kuolemalle.

Eräs asia on, mitä en muista, mutta mikä minulle on jälkeenpäin kerrottu. Se oli ensimmäinen kerta tämän 200 päivän aikana kun meinasi henki lähteä. Mieheni kertoi minulle jälkeenpäin mitä tapahtui sen jälkeen kun minut oli nukutettu. Eli minut oli vaivutettu koomaan, niinkuin tavalliset ihmiset sanoisivat. En tietenkään voi enkä muista mitään sen jälkeen kun mut nukutettiin. Torstaina minut nukutettiin, perjantaina lääkäri oli soittanut lähiomaiselleni, miehelleni Lontooseen että jos haluat vielä nähdä vaimosi niin nyt tarttis tulla. Mies tuli heti seuraavalla lennolla Suomeen.

Mieheni saavuttua hän oli kysynyt suoraan lääkäriltä että mitkä olivat mahdollisuukseni selvitä hengissä. Lääkäri oli sanonut että 50% mahdollisuus että selviän, että tilanne on vakava. Minut oli kytketty hengityskoneeseen tietenkin, kun minut oli nukutettu. Sen lisäksi minulla oli nenä-mahaletku, sentraalinen kanyyli (suoniyhteys suoraan kaulalle suureen suoneen), jonkinlainen verensuodatuskone (mieheni ei tiennyt tarkemmin, epäilen että olin dialyysikoneessa). Koska haimani oli lopettanut kokonaan toimimasta, niin pahan tulehduksen seurauksena, ja haima on jotenkin yhteydessä munuaisiin niin nekin olivat lopettaneet toimimasta. Vertani oli kuulemma suodatettu koska siinä oli niin paljon rasvaa... Tästä en tiedä..

Seuraavana päivänä mieheni oli toistanut kysymyksen mitkä ovat nyt mahdollisuukseni selvitä, vastaus oli että nyt pitäisi yrittää valmistautua siihen etten selviä, että kuolema minut vie. Prosentit olivat 70-30%. 30% mahdollisuus oli siis enää selvitä, ja olisi viisasta valmistautua siihen että kuolisin. Tilanteeni oli siis vielä huonontunut. Mieheni oli lohduton. Mies joka ei ikinä itkenyt- ei pystynyt enää itkemistään lopettamaan.