Salasin perheeltäni pahan oloni pitkälle kesään asti vaikka olin hoidoissakin. Muistan että huhtikuussa (2001) olimme koko perhe ulkomaanmatkalla, joka jälkeenpäin katsottuna jäi viimeiseksi. Turkissa. Isä voi hyvin, elämä oli palaamassa uomiinsa. Tai siltä se ainakin vaikutti. Noin viikoa ennen matkaa olin aloittanut ensimmäisen lääkitykseni. Psyyke- eli masennuslääkityksen. Salaa otin joka aamu pillereitä niinkuin pskykiatrini oli määrännyt. 

Syitä oli tietenkin monta miksen halunnut kertoa kenellekkään olostani. Yksi syy oli se häpeä että minä, se perheen vahvin, se joka kestää kaiken, olikin alkanut rakoilla ja tarvitsi apua. Ei niinkään sillä että olisin itse ajatellut kestäväni kaiken, vaan se etten halunnut rikkoa läheisteni mielessä elävää illusioota siitä. Ehkä se tietyllä tavalla tuntui hyvältä että joku uskoi siihen, kun en itse enää jaksanut. Oloni jatkoi kuitenkin vaan pahenemistaan lääkkeistä ja keskusteluavusta huolimatta.

Kerran kun olin mennyt tapamaan psykologiani olin kertonut hänelle oudosta kokemuksestani josta en paljoa muista, vaan pieniä kuvanpalaisia mielessäni yhdistettyinä jälkiin kehossani. Olin viiltänyt itseäni nilkan seutumille. Muistan vieläkin psykologin kasvoilla kauhun katseen kun hän näki nilkkani. En ymmärrtänyt hänen kauhua, en ymmärrtänyt mitä oli tapahtunut tai miksi. En ollut ikinä kuullutkaan tahallisesta itsensä viiltelystä, tai tiennyt että se on yleistä varsinkin mielenterveyspotilailla. Hän lähetti minut suoraan osastolle. Psykiatriselle avo-osastolle. En halunnut osastohoitoa varsinkaan sen takia että asuin vielä kotona ja salasin edellen kaikki siis läheisiltäni. Lupasin kuitenkin käydä siellä juttelemassa. Menin ja siellä sovittiin että palaisin osastohoitoon heti kun muutin pois kotoa mikä siis oli ihan viikkojen sisällä muutenkin tapahtumassa. 

Olin sen kesän pitkälti siellä osastohoidossa. Kävin sieltä käsin töissä, vanhempien luona ja uudessa asunossa.

Diagnoosiksi sain "psykoottisen masennuksen ilman psykoosia". Eli jotenkin niin syvä masennus kuin psykoosissa, vaikken ollut ikinä harhainen. En muista selvästi ensimmäistä kertaa, mutta sinä kesänä alkoi itsetuhoinen käyttäytyminen. Lääkkeiden ja alkoholin yliannoksia, viiltelyä ja satunnaisesti myös tarkkoja itsemurhasunnitelmia. Mieli toimii sillä tavalla. Välillä ihminen pystyy vaan muistamaan sen minkä haluaa muistaa...

-A-