Tässä istun taas ja ihmettelen mitä järkeä missään on.

Avioero edessä. En vaan jaksaisi. Totesin itselleni että parempi olla sinkku kun onnettomassa liitossa. Että ansaitsen parempaa. Mistä senkin voi tietää? Ei elämässä aina muutenkaan saa mitä ansaitsee. Joskus jotkut saavat enemmän kun ansaitsevat ja joskus jotkut vähemmän. Minne sitten valitetaan? Korkeimpaan Hallinto Oikeuteen?
Elämässä ei ole vaihto- eikä palautus oikeutta, ei valitusoikeuksia. 

Miten voidaan edes puhua ansaitsemisesta kun on kyse elämästä? 

"Life's like a box of chocolates- you never know what youre gonna get"  -Forrest Gump-

En ole kirjoittanut taas pitkään aikaan- olen voinut kai huonommin. Sanon kai, koska en tunne sitä eroa. Oli muutama paha yliannos. Taas. Eli ei mitään uutta sinäänsä. Olin sairaalassakin hoidossa, en vaan fyysisen voinnin vuoksi vaan jälkeenpäin myös viikon psykiatrisella avo-osastolla. Ero näissä yliannoksissa oli että lankesin (taas) alkoholiin. 

Ei sillä että olisin alkoholisti, tai toipuva sellainen, vaan multa on alkoholi muuten täysin kielletty. Lääkärit jotka pelastivat henkeni v. 2009 leikkasivat niin paljon pois mahastani osia m.m. haimaa että sanoivat etteivät tiedä kuolenko heti pienenkin alkoholin joutumisesta elimistööni. 

Eli sitä sitten yritin ja toivoin. Join viinaa niin paljon kuin pystyin (eli ei suurta määrä), ja otin vahvoja huumaavia lääkkeitä suuria määriä. Ja silti olen tässä ja nyt. Eikä kukaan 'pelastanut' mua. Totesin vaan kun heräsin sen jäljiltä että vieläkin hengissä ollaan - valitettavasti. 

Olen edelleen täysin vakuuttunut että minun oli tarkoitus, mun piti kuolla kesäkuussa 2009. Mun rakas poikalapseni oli silloin n. 5kk ikäinen. Kuukauden mittainen teho-hoito 'pelasti' mut. Tiedän että mun pitäis olla kiitollinen, mutta kun en pääse pois siitä olosta että mun ei pitänyt selvitä. Sairastuin vaan yhtäkkiä yks kaunis päivä. Ei mitään sairautta ei mitään merkkejä- ei mitään varoitusta. Yhtenä aamuna kun heräsin, mun maha oli kipeä. Samana iltana huusin päivystyksessä  tuskissani että mä kuolen, seuraavana päivänä mut nukutettiin, pistettiin hengityskoneeseen ja teho-osastolle taistelemaan hengestäni. Seuraavana päivänä miehelleni sanottiin että mulla on 50 % mahdollisuus selvitä hengissä. Siitä seuraavana päivänä lähiomaisilleni sanottiin että nyt pitää ruveta valmistautumaan siihen että kuolen.  Olin tuolloin 28-vuotias. 

Akuutti nekrotisoiva pankreatiitti- suomeksi haimatulehdus. Suurin osa haimatulehduksista tulee alkoholin liikakäytöstä, minä kuulun siihen alle kymmeneen prosenttiin jolla on synnynäinen rasva-arvojen poikkeavuus; eikä sitä edes tiedetty. 10.6.2009 oli päivä jona sairastuin. 6kk hoidon ja makamisen, kahden suuren ja hengenpelastavan leikkauksen jälkeen pääsin kotiin. 45kg laihtuneena ja 'matkamuistona' parit sairaalabakteerit, joutuisin oppimaan esim. syömisen ja kävelemisen uudestaan. 

Kun sairastuin olin viikon lomalla Suomessa; asuin silloin Lontoossa. Muistan kun ylilääkäri totesi sairaalassa tämän kerrottuani että "se on kuin huonosta Suomi elokuvasta". Matkalaukussani oli viikoksi vaatteita minulle ja poikavauvalleni, asuimme äitini luona kun minulla oli asunto Lontoossa eikä Suomessa. Viikon matkasta tuli puolentoista vuoden mittainen. Haluamattani. 

Elämä suorastaan purjehti ohitseni, enkä edes huomannut sitä. Poikani otti ensimmäisen askeleen, oppi kävelemään, sanoi ensimmäisen sanan m.m. ja mä vaan makasin sairaalassa. En ollut paikalla. Haluamattani.

Muistan että kun olin raskaana lupasin itselleni ja 'mahalleni' että olisin aina paikalla. Mikään ei ollut tärkeämpää kun poikani. Sitäkään lupausta en pystynyt pitämään. Enkä enää saa ikinä takaisin sitä aikaa. 

Jälkeenpäin mua tutkittiin sitten oikein suurella vaivalla. Olin kuulemma niin harvinainen. Eli friikki, mysteeri. Sanoivat että sellaisia rasva-arvoja (jotka aiheuttivat sairastumiseni) ei syömällä saa aikaiseksi, että sen täytyy olla meillä suvussa. Sukuani tiedusteltiin, ei ketään muuta löytynyt joten lopulta lääkärit totesivat että minussa on geenimutaatio. Se tästä nyt vielä puuttukin! No friikki kun friikki. 

Sitten kun olin selvinnyt kaikesta tästä ja kaikista mahdollisista komplikaatioista mitä tämä sairaus voi aiheuttaa, olin lääkäreille mitä suurempi mysteeri. Eivät tienneet eivätkä vieläkään tiedä miten elämäni tästä jatkuu. Että miten näin leikattuna ja silvottuna voi kroppa vielä elää ja toimia. Lääkärit eivät voi tietää koska vastaavia tapauksia ei ollut ollu n. 40 vuoteen. Eli käytänössä ei koskaan. 

Mä tunsin jo lapsena olevani erilainen, ja halusin aina olla samanlainen. Yritin aina sopeutua ja sulautua joukkoon. Ulkoisesti en poikennut valtaväestöstä mutta sisälläni huusi. Mutta tähän mennessä ei ollut paljoakaan todisteita, mustaa valkoisella erilaisuudestani. Nyt on. Siispä nyt mietityttää että onko tämä asia minkä voi tuntea sielussaan!?

Nyt sitten ihmetellään että miten mun ruuansulatukseni, verensokerini,  ja rasva-aineenvaihdunta m.m toimii. Toimii tai ei- tässä sitä silti vaan porskutellaan. 

Sairaalaolon jälkeen n. puoli vuotta myöhemmin ilmeni vielä komplikaatioita. Mulle kehittyi haavatyrä. Joka vaatii leikkauksen.

(Tyrä on sitä kun vatsanpeitteisiin kehittyy reikä mistä suolet pääsevät karkuun. Vatsaan tulee ns. reikä koska kaikki kudokset joiden tarkoitus on suojata sisäelimiä ovat liian heikkoja, mun tapauksessa kudokset olivat niin heikkoja koska ne eivät koskaan ehtineet parantua lukuisien leikkausten välissä.)

Tyrä tuli siis siitä että vatsaani oli niin paljon leikattu, ja ainoa hoito oli leikata lisää. Tämä on juuri sitä elämän ironiaa mitä mun elämässä on ollut riittäviin. Tyrä leikattiin ja sanottiin että nyt on kaikki 'hyvin'. Eli niin hyvin kun vatsani nyt ikinä enää tulee olemaan. Sitten meni puoli vuotta ja alkoi ilmestyä uusia rajuja kipuja. Muutaman kuukauden selvittelyn jälkeen todettiin että asetetusta tyräverkosta huolimatta mulla on taas useita tyriä vatsassa. Ja sitten ne leikattiin. Kuusi vatsaanalueen leikkausta mulle on tehty nyt yhteensä.  Viimeisestä on muutaman kuukausi.

Tuntuu että mun elämä menee niin lujaa eteenpäin etten ehdi edes hengittää. Kaikki alkoi n. kymmenen vuotta sitten kun isäni sairastui. Pari hyvää, parempaa vuotta oli välissä, muuten en olisi ikinä edes lapsia harkinnut tai hankkinut. Minulle tärkeitä ihmisiä on kuollut neljä kolmessa vuodessa. Koska mun vuoro tulee?

 

-A-