Seitsemän vuotta sitten rakastuin. Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Ystävyyspohjalta vähitellen alkoi ihminen tulla tärkeäksi, kunnes huomasin etten halua elää hänestä enää erossa. Muutaman kuukauden jälkeen tutustumisesta menimme kihloihin, ja hääpäivä sovittiin kahden viikon päähän. Mies kosi minua, hän sanoi ettei ole soveliasta asua yhdessä kauempaa ilman että ollaan avioliitossa. Vähän vanhanaikaisena niinkuin olen, pidin ajatuksesta ja totesin että hän on oikeassa. Mitä eroa siinä loppujen lopuksi sitten on, jos ollaan avopuolisoita tai aviopuolisoita? Kirjaimellisesti ero on ainakin hyvin pieni.   

Kun tapasin mieheni olin henkisesti pahassa jamassa. Olin sairastanut masennusta pitkään, olin hyvin yksinäinen, onneton elämään ja toivoton tulevaisuuden parantumisesta. Tavallaan mieheni pelasti minut masennuksen syövereistä. Ei sillä että hänelle kuuluisi kaikki kunnia vaan niin että hän sai aikaan minussa jonkun voiman tai tarpeen saada elämässä enemmän aikaiseksi. Hän oli se vievä voima, energia, polttoaine millä pääsin eteenpäin. Hän myöskin kannusti minua tavalla jolla kukaan muu ei ikinä ole minua kannustanut. Hän painoi sieluni syvyyksiin viestin mitä toivon etten ikinä unohda; minä pystyn siihen mihin muutkin ihmiset pystyvät. Ihminen on rakentanut tämän yhteiskunnan ihmiselle.

Olin sairaseläkkeellä kun tapasin mieheni, olin ollut 21-vuotiaasta lähtien. 

Lähipiirini eli perhe/omaiset, ystävät, sukulaiset ja kaikki muutkin tutut olivat tietysti kauhuissaan. Epäilivät josko olin lopullisesti seonnut. Tiesinkö mitä olin tekemässä, olinko nyt ihan varma ja mikä kiire meillä on, olivat jokapäiväisiä kysymyksiä. En osannut sitä silloin selittää- enkä tiedä osaanko vieläkään. Kliseeltähän se kuulostaa, mutta se vaan tuntui OIKEALTA. Sydämmessäni, sielussani tiesin että halusin olla tämän ihmisen kanssa niin kauan kun elän.

Rakkaudesta, hellyydestä tai läheisyydestä meillä ei liitossamme ollut koskaan pulaa. Voisimme olla yhdessä 24/7 koskaan kyllästymättä elämään tai toisiimme. Raha, omaisuus, varallisuus oli ainoa mistä meillä oli pulaa alusta asti. Kun me tapasimme mieheni oli työttömänä, ja minä elin pienellä eläkeelläni. Aikaa oli paljon siis- rahaa ei. Se on loppujen lopuksi aika yllättävää miten vaikeaa se on keksiä tekemistä, pitää itsensä kiireisenä ilman rahaa. Kai se vähän aikaa menis, mutta kuukausikaupalla tekee tiukkaa.