Mä en haluu enää. Yhtään mitään. Aamulla en saa itseäni ylös sängystä. Voisin nukkua koko ajan- kai se on ainoa pako mun piinaavasta todellisuudesta. Vaikken saa silloinkaan rauhaa- painajaiset jylläävät ylitseni kun tuhat rekka-autoa. Kai se ainoa rauha löytyy vasta sieltä haudasta.

Kaipailla kuolemaa on niin väärin. Ja tyhmää, koska se tule kuitenkin. Se on vähän kuin pelkäisi sadetta, sitä ei voi hallita. Enhän minä oikeasti kuolemaa kaipaa, vaan uutta elämää, uutta mahdollisuutta. Monilta osin ihminen voi saada uuden mahdollisuuden elämään, mutta uutta elimistöä ei voi saada. Se on se yksi ja sama kroppa minkä kanssa pitäisi elää, tapahtuipa mitä tahansa. Tämä tuottaa tällä hetkellä vaikeuksia. Luulen et mulla on suuria vaikeuksia hyväksyä mitä minun kropalle on tehty. Miten sellaisesta pääse yli? Vaikka vielä suurimman osan päivistä en muistaisi miltä vatsani näyttää, niin arvet on aina muistuttamassa. Vaikeinta siinä on se että se ei ole minä joka olen sen tehnyt, vaan joku ihan muu. Ja vielä joku sellainen johon yleensä luotan, eli lääkäri. Ja vaikka järjelläni tiedän että lääkäri on tehnyt sen kaiken minua auttaakseen ja pelastaakseen ei se tuska poistu. Eikä poistu päästäni myöskään se ikuisesti jankuttava kysymys- miksi. Miksi miksi miksi miksi. Ja miksi.

Mulle on näköjään jäänyt päälle jonkinlainen kirous koska aina kun käyn lääkärissä ja jos multa löydetään jotain poikkeavaa, niin sen hoito on leikkaus. En tiedä pystynkö enää koskaan menemään leikkaukseen... Mahaani ei ainakaan paljoa enää voi leikata. Kaikki mitä sieltä voi poistaa ja vielä jäädä henkiin on viety, ja enemmänkin. Suolta voi vielä poistaa, muttei mitään sisäelimiä. 

Lopun elämäni yritän selvitä sillä pienellä palalla haimaa mitä mulla on jäljellä, pernaa ei ole eikä sappirakkoa. Kahta myöhempää nyt ei tarviikaan. 

 -A-