Käytiin äidin kanssa outo keskustelu. Äiti kehui poikaani kuin ihana hän on, ja mitä hän tekisi/mitä hänen elämänsä olisi ilman poikaani. En epäile äitini rakkautta poikaani mutta se kuulostaa oudolta puheelta korviini. Samoihin korviin joihin on vuosikausia toitotettu etten hankkisi lapsia vielä, että kannnattaa odottaa. Korvani eivät kuitenkaan koskaan tavoittaneet miksi pitäisi odottaa. 

Tänään vastasin äidille suoraan ettei poikaa olisi ellen olis ollut kuulematta hänen mielipidettään asiasta. Ja että jos olisi heti aloittanut lasten teon avioiduttuani lapsia voisi nyt olla useampia. Eihän se niin yksinkertaista ole mutta näin se ihmismieli toimii, se pohtii aina mitä jos. Pyysin häneltä selitystä siihen miksi hän silloin aikoinaan vaikutti olevan lapsia hankkimista vastaan. 

En tiedä uskonko vastausta. En tiedä haluanko uskoa. Sehän voi olla jälkiviisautta. Äiti sanoi että hän vaan yritti suojella minua siltä että jäisin yksin lapsen/lapsieni kanssa. Ihan kun hän tätä maailmaa pyörittäisi. Ihan kuin hän olisi tiennyt että yksinhän minä jään. 

 Myöhemmin aloin miettiä hänen viestinsä sisältöä. Tiedän ettei hän tarkoita sitä mutta se on sitä 'ajattele parasta-pelkää pahinta' elämänfilosofiaa. En siis usko hänen ajattelevan tai haluavan minulle pahaa, vaan löysin taas selityksen sille että miksi olen aina kokenut tietyt asiat tietyllä tavalla. Niinkuin olen aina tuntenut ettei minua ole koskaan rohkaistu, aidosti. Rohkaistu siihen että pystyn tekemään mitä ikinä haluan jos teen töitä sen eteen. Ei.

 Minulle on syvälle upotettu viesti että minusta on vaan tiettyyn tasoon, kuinka kovasti tahansa työstäisin jotain. 

 Mutta takaisin tähän tämänpäiväiseen. Sanomalla sen äiti viestitti ehkä tahtomattaan että suhteeni/avioliittoni oli tuhoon tuomittu alusta alkaen, ihan kun hän olisi tiennyt etten voi onnistua. Enhän minä missään onnistu. Se on se perimmäinen viesti. Ja se loukkaa. 

Sitäpaitsi tietääkseni onnistuin liitossani, sanan sen kaikissa merkityksissä. Mieheni epäonnistui. Vaikka avioeroon se näyttää päättyvän. Onnistuin koska tein mieheni onnelliseksi. Sain jopa lapsen, minkä tiesin avioituessani olevan vaikeaa. Onnistuiin vaimon tehtävässä. 

Mutta sairaus vei mieheni. Riippuvuus. Se on sairaus siinä missä muutkin sairaudet, ja vaikka hänen riippuvuus ei ole ihan tavallinen, niin se on verrattavissa muihin riippuvuuksiin. 

Kaiken sain ja niin vähän mulle jäi. 

 -A-