Täällä ollaan taas pitkästä aikaa. Tuntuu etten enää osaa edes kirjoittaa. Istun vaan, tyhjä ruutu edessäni. 

Paljon kaikkea on tapahtunut. Tein kaksi työharjoittelua, neljä viikkoa kumpikin, peräkkäin. Eli kaksi kuukautta olen puurtanut 40-50 tuntisia työviikkoja. Nyt on rauhoittunut. Psykiatrinen- ja kotisairaanhoidon työharjoittelu suoritettu. Eli pääsin molemmista läpi, vaikken paljon ainakaan jälkimmäiseen jaksanut panostaa. Se oli mulla kuitenkin se suurin tavoite. Jotta pääsisin eteenpäin, ja vihdoinkin valmistuisin. Toisaalta juuri selvitettyjen harjoitteluiden jälkeen valmistumiseni tuntuu vieläkin toivottomammalta, omassa päässäni.

Tiedän järjellä ettei siinä ole mitään järkeä, mutta jotenkin asiat pääsee multa aina karkuun. Sitä lähemmäs tulen tavoitettani sen enemmän jostain yhtäkkiä ilmestyy esteitä, jotten saavuttaisi sitä. Jos haluu jotain ihan liika, niin ei yleensä saa sitä. Tämä on valitettavasti mun kokemus elämässä. Ei se ole se etten tietäisi että joskus se aurinko paistaa risukasaankin, ja että pitää uskoa parempaan ja itseensä, ja kannustaa itseään. Kaikki tämä on niin itsestäänselvää ja pätee muihin ihmisiin, muttei muhun. Jotenkin vaan olen nähnyt elämässä ettei mulla mene mikään oikein niinkun 'pitäisi'. Tarkoitan 'normaalisti', sillä tavanomaisella tavalla miten ihmiset ainakin Suomessa elävät. Hankitaan koulutus, työ, puoliso ja perhe ja siinä järjestyksessä. Ehdottomasti!!

Entä sitten kun minusta riippumattomista syistä, en voi seurata tätä kaavaa!? Sitä kai kutsutaan nykyään syrjäytymiseksi. Miten sieltä sitten kun on niin sanotusti 'pudonnut kärryiltä' pääsee takaisin? Pääseekö?

Nyt olen kymmenen vuotta yrittänyt taistella itseni takaisin syrjäytymisen suosta. Onnistumatta. Mutta senhän tiesit jo. Enhän minä ole koskaan missään onnistunut.

Haluaisin vaan kysyä että missä vaiheessa väsyneen, haavoittuneen sotilaan ei kannataisi enää taistella? Vaan hyväksyä tosiasiat, ja elää elämää sellaisenaan kun se on sodan jälkeen, eikä yrittää enää päästä takaisin aikaan ennen sotaa. Missä vaiheessa taistelemisesta tulisi itsetuhoavaa käytöstä? Koska taistelu on enää pelkkää päätä seinään hakkaamista?

En haluaisi kokea että olen taistellut ihan turhaan, jos en saavutakkaan tavoitettani. 

Jotkut sanovat ettei mitään elämässä saa ilmaiseksi, että kaiken eteen pitää tehdä työtä. Ei se ihan pidä paikkansa, jotkut asiat olen minäkin saanut imaiseksi elämässä, tekemättä mitään niiden hyväksi.

Avioeroprosessini on käynnissä ja harkinta-aika on alkanut. Miestä on ilmeisesti ruvennut kaduttamaan, hän soittaa ja lähettää viestejä melkein koko ajan. Pyytä minulta asioita, apua jota en halua antaa. Tein sen hänelle selväksi, mutta tuntuu se silti niin pahalta. Samanaikaisesti, kun en halua auttaa häntä pyytämässään asiassa, koska se ei mielestäni ole hyvä asia, ja sen vuoksi en voi auttaa koska se sotisi vastaan sitä mitä minä näen parhaaksi, tuntuu tosi pahalta. Jostain kumman syystä haluaisin auttaa häntä.

Osittain siihen vaikuttaa se että minä ajattelen myös poikani mahdollisuutta isään. Jos en auta miestä hän luultavasti joutuu muuttamaan kauas Afrikkaan, josta pojallani on vielä vaikeampaa nähdä isäänsä ja luoda häneen suhdetta. Siinä se ristiriita on. Samalla kun olen luovuttanut ajatuksesta että mieheni enää tulee ylläpitämään suhdettaan poikaansa, samalla elätän jotain toiveita poikani vuoksi. En haluaisi hänelle tällaista elämää, mutta olen voimaton. En uskalla edes ajatella ajatusta poikani tulevaisuudesta loppuun. Koska suurin pelkoni tulevaisuudessa on ettei meidän perhe-elämämme muutu mihinkään. Ja sitä ajatusta en kestä.

Olen niin venyytetty äärirajoille etten kestä ainuttakaan tippaa enää, tuntuu jo nyt että halkean.

Mulla ei oo mitään muuta tarjottavaa pojalleni kun rakkauteni häneen. Mulla ei oo töitä joten ei oo rahaa. Ei mitään muuta.

Laulussa sanotaan että 'all u need is love'. Toivon että se on totta. 

RIITTÄÄKÖ TOSIAAN RAKKAUS!?

- A-